perjantai 4. maaliskuuta 2011

Ja sitten saavuin Moskovaan. Kirja-arvostelu.


Alkuun kuulumisia. Nyt on varmistunut, että menen alkukesäksi töihin Petroskoihin. Olen tosi iloinen! En ole koskaan käynyt siellä, mutta odotan intiaanikesää, sillä eihän (ainakaan vanhan kansan) Karjalassa koskaan sada. Lapset uivat alasti linnunmaitojärvessä, ahomansikat on maukkaimpia ja laitumille ajetut lehmät lihavia. No, lehmiä ei varmaan tule vastaan. Mutta, kesällä Venäjällä, kuten Suomessakin, kaikki on paljon kauniimpaa, jopa neuvostoajan rakennukset.
Tällä kertaa halusin kirjoittaa Anna-Lena Laurénin Sitten saavuin Moskovaan –kirjasta, joka en elämänkerrallinen kertomus. Tiedossa on juonipaljastuksia.
Laurénin teosta ei tietenkään voinut olla vertaamatta hetki sitten lukemaani Tulkkiin, jonka kielellinen köyhyys nousi rinnastuksessa tuskallisesti esiin. Laurén on taitava kirjoittaja. Hän antaa heti kirjan ensimmäisessä luvussa kauniin rakkaudentunnustuksen Moskovalle, jossa on hivenen pettymystä, mutta myös kaipuuta. Aloitus yllätti minut täysin, sitä odotti enemmän jotain krapulanhoitoanekdoottia, millä tällaiset kirjat ruukaavat alkamaan. Suorastaan nerokasta, ettei summaus ”mitä sitten Moskovasta jäi käteen” ollutkaan viimeisellä lehdellä. Siitä asti kirjaa lukiessani, jonka tein muuten yhdeltä istumalta, alitajuntani askarteli itsekseen, mitä itse haluaisin sanoa Venäjälle tai Venäjästä.  Lukiolainen, jolla on pää täynnä ihanaa Dostojevskia ja joka pelonsekaisesti ihailee kuopiolaisdiscojen venäläisiä tyttöjä, on hyvin kaukana tästä nykyisestä tilanteesta.  Niin mistä… se lienee ihan oman postauksensa aihe. 
Laurénin vilpitön rakkaus Venäjää kohtaan saa kaikenmaailman patrakovit näyttämään laskelmallisilta vätyksiltä, jotka eivät tahtoneet sanoa tai ymmärtää muuta emigranttiudestaan kuin ähäkutti, sainpa talon, työn ja ennen kaikkea sain läjän kenkiä. Tulkki on kirjoitettu siihen omalaatuiseen markkinarakoon, jossa suomalaiset ovat kuollakseen kiinnostuneita tietämään, mitä ulkomaalaiset heistä oikein ajattelevat. (Pohjanoteeraus näistä sepustuksista on Inna Latishevan Ryssänä Suomessa). 
Olin lukenut monia arvosteluja odotellessani kirjaa kirjastosta, joten tiesin odottaa ”Sinkkuelämää Moskovassa”. Tässä versiossa ei tosin ollut tyttökavereita,  vaan jokaisen miehen jälkeen kirjailija käy yksinäistä pohdiskelua suhteistaan. Laurénilla on ollut pitkä suhde Sergein kanssa, joka on päättynyt. Sen koommin Sergeitä ei mainita vaan esiin marssii kansainvälinen otos miehiä, joista vasta viides tai kuudes on venäläinen, hänen kanssaan kyseessä on platoninen ystävyyssuhde. Laurén naulaa teesinsä venäläisistä poikaystävinä; isoja lapsia, joita ei voi syyttää mistään, joilta ei voi odottaa mitään. Niitä, joita varrotaan kotiin ikkunan ääressä. 
Muistan lukeneeni vain yhden rehelliseltä vaikuttavan omaelämäkerran, Aila Meriluodon Vaarallista kokea. Se on koottu päiväkirjamerkinnöistä, milloin ahdistuksen milloin innostuksen vallitessa. Kuten Meriluoto esipuheessaan kertoo: ”Elävyys on käsittääkseni tämän tekstin harvinainen avu. Se on jätettävä sellaiseksi. Ei mitään jälkiviisautta, kuten varsinaisissa muistelmakirjoissa aina. On säilytettävä sellaisetkin mielipiteet joita en tänä päivänä ikinä allekirjoittaisi.”
Ja tässä jälkieditoinnin maussa on kirjan suurin ongelma. Laurén ei jälkiviisastele, mutta syntyi tunne, että joskus, ehkä hyvinkin pian, hän lukee omaa kirjaansa ja sanoo ”tuo ei ollut totta”. Monta sivua kestävä vakuuttelu, että hän rakastaa ystäviään, matkustelua ja ennen kaikkea työtään ei lopulta ollut uskottavaa. Samaan aikaan hänellä on profiili deittipalvelussa, ”vanhojen kulttuurien” keskieurooppalainen flirtti saa hänen mielikuvituksensa laukkaamaan ja illalliskutsun saapuessa hän hyppää mökiltään veneeseen ja hurautta pimenevään iltaan, vaikka hädin tuskin osaa lukea merikarttaa. Kirjoittajan on ärsyttävän hankala myöntää, että kaipaa kipeästi rakkautta ja toivoo tapaavansa miehen, joka saa nauramaan hysteerisesti ajatukselle, että työ voisi olla rakastaja. Välillä tuntui, kuin Laurén olisi ollut YK:n pääsihteeri, sellaisen painoarvon työ sai.
Loppu oli todellinen pommi. Päätin kuitenkin olla kertomatta sitä. Elämässä usein käy niin, vaikka Laurén onnistui bluffaamaan viimeiseen asti.
***
Minua Moskova ei muuttanut. Olen kuitenkin enemmän peterburzhenka, vaikka Moskovaan muuttaessani annoin sille mahdollisuuden. Kai sitä voi digata vain jompaa kumpaa, niin kuin venäläisetkin tekevät. Tahtoisin kysyä Japani-faneilta, että onko heillä sama juttu Tokion ja Kioton kanssa. Tai kiinalaisilla Pekingin ja Shanghain.

1 kommentti:

  1. ihan vaan semmosta, että intiaanikesä tarkoittaa syksyllä tulevaa lämmintä jaksoa. se ei voi tulla alkukesästä...

    VastaaPoista